Hae
Roosa Blom

Miksi käyn psykoterapissa? – Minun tarinani

Tämä postaus on pyörinyt luonnoksissa jo kauan, lähes 1,5 vuotta. Olen jopa kirjoittanut postauksen valmiiksi ja ajatellut että julkaisen kun on sopiva hetki. Ei se kuitenkaan ollut valmis. Olen kirjoittanut lisää. On tapahtunut paljon tuossa ajassa. Olen aloittanut psykoterapian ja syksyllä tulee kuluneeksi vuosi. Aion hakea sille vielä jatkoa ainakin vuoden lisää. Haluan nytten jakaa oman tarinani siitä kuinka en halunut enää elää ja sain lopulta elämänilon takaisin kunnes yhtäkkiä elämältä meinasi kadota pohja uudestaan ja meinasin jäädä kotini vangiksi vakavien ahdistus- ja paniikkikohtausten takia.

Yläaste oli synkkää aikaa

Yläaste oli  vaikeaa aikaa. Jokainen etsii omaa paikkaansa, niin myös minäkin. En koskaan ollut sellainen massaan sulautuva. Hain vahvasti omaa tyyliäni ja kokeilin kaikenlaista. Kiertelin kirppareille, kaivelin mummon vintiltä vaatteita sekä opettelen tuunaamaan ja ompelemaan vaatteita itse. Tuohon aikaan kukaan ei käynyt kirppareilla. Kirppareiden valikoimakin oli erilainen ja kaipaan noita kirppareiden vanhoja hyviä aikoja. Kuitenkin silloin kaikki ostivat vaatteensa uutena. Ei tuolloin ilmastonmuutoksesta kukaan välittänyt. Itse kiinnostuin tuohon aikaan ekologisuudesta joka on siitä asti ollut osa elämääni. Tyylini oli hyvin värikäs kuten myös persoonani. Luovat aineet kuten käsityö oli yksi lempiaineitani koulussa. Niissä myös pärjäsin hyvin.

Kuitenkaan mulla ei ollut oikein hyvä olla missään. Kotona asiat olivat vähän huonosti ja koulussa kiusattiin. Jatkuvasti sain kuulla haukkumista, josta vieläkin tietyt sanat sattuvat. Tunnen edelleen lievää epävarmuutta asioista joista sain kuulla haukkumista yläasteella. Vaikka yritin puolustautua haukkumalla takaisin olin aina yksin poikia vastaan. Iltaisin itkin usein omassa huoneessani ja halusin kuolla. En nähnyt mitään elämäniloa tai valoa tunnelin päässä. Kävin juttelemassa koulukuraattorille, muttei hän tuntunut ymmärtävän ollenkaan. Hymyilin kauniisti ja sanoin heipat.

Muutto toiselle paikkakunnalle opiskelemaan

Hain opiskelemaan toiselle paikkakunnalle vaatetusalaa ja onnekseni pääsin sinne. Koululla oli ilmainen asuntola johon muutin yläasteen jälkeen. Hurjaa ajatella, että olin vain 15-vuotias. Halusin aloittaa elämän puhtaalta pöydältä ja se tuntui hyvältä. Ammattikouluaika meni oikeastaan ihan hyvin. Se oli kasvamista, oman elämän opettelua ja vastuunottoa. Tuntui, että pystyin jälleen hengittää ja irrottautua siitä kaikesta vanhasta joka vei elämänilon. Vaikken toisaalta pitänyt paikkakunnasta jossa asuin ja tuntui, että elin sellaista ”väliaikaista” elämää oli hyvää aikaa miettiä minne suuntaan halusin elämässä. Tutustuin luokallamme tyttöön, josta tuli paras ystäväni ja olimme kämppiksiä tuon 3 vuotta. Hän on edelleen hyvä ystäväni ja lapseni kummitäti. Vaikka asuin pois kotoa niin suoritin koulun silti kunnialla ja olin muutenkin vastuuntuntoinen ja kunnolla. Yritin tuona aika hakeutua juttelemaan psykologille, mutta en koskaan päässyt. (Pitkä tarina) Yritin setviä omia ajatuksiani yksikseni ja onneksi ihana kämppikseni myös kuunteli aina ja olimme toistemme tukena.

 

OPISKELUT OHI JA yrittäjyyden aloitus

Opiskelun jälkeen hetkellisesti tuntui jo, että elämä oli jaloillaan. Muutin valmistumisen jälkeen poikaystäväni kanssa yhteen, tein kesätöitä huvipuistossa ja sen jälkeen kaupan kassalla. Se oli oikein kivaa. Syksyllä myös olin 2 viikkoa vapaaehtoistyössä Etiopiassa. Se oli ihan mahtava reissu ja kaipaan edelleen välillä takaisin. Valmistuin keväällä 2013 ja tammikuussa 2014 aloitin päätoimisena yrittäjänä. Rakastin ja rakastan työtäni. Ja koen, että menestyin urallani  nuoresta iästäni huolimatta hyvin.

Elämä veti maton jalkojen alta

En muista enään tarkkaa, mutta 2015-2016 yhtäkkiä aloin saamaan ahdistus- ja paniikkikohtauksia. Ensimmäinen alkoi kun menin ystäväni kanssa elokuviin ja tuli olo, että mun on pakko päästä täältä pois. Minä joka rakastin matkustella, mennä ja olla. Viihdyin ihmismassoissa ja julkisissa. Asiat pahenivat ja menin todella huonoon kuntoon. Ahdistukset alkoivat tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta – ihan yhtäkkiä. Ensimmäisten kohtausten jälkeen aika nopeasti ahdistukset lisääntyivät ja muuttuivät joka päiväiseksi. Kärsin ahdistuksista jokaikinen päivä monta kertaa päivässä.

Kotoa poistuminen oli todella vaikeaa. Jos halusin poistua kotoa jouduin psyykkaamaan itseni, jotta pääsin lähtemään. Puin vaatteet ja kaikki tavarat valmiiksi, Kävin viimeisen kerran vessassa. Sen jälkeen hengitin syvään, kirjaimellisesti laskin kolmeen ja lähdin ovesta ulos. Kävellessäni bussipysäkille yritin vain keskittyä suorittamiseen ja jos olisin pysähtynyt olisin romahtanut maahan itkemään. Koko keho tärisi, itketti, sydän hakkasi, oli kuuma ja kylmä yhtäaikaa.

Ahdistusta aiheutti arkipäiväiset asiat kuten julkisilla liikkuminen, auton parkeeraaminen, kaupassa käynti, ihmismassat, festarit ja baarit, jonottaminen, soutuveneellä soutelu. Paikat, jossa jouduin olemaan ja poistuminen ei onnistuisi, olisi ”noloa” tai en saisi helposti apua jos saisin paniikkikohtauksen. Asiat joista ennen nautin eikä ollut mitään ongelmia saivatkin yhtäkkiä aikaan voimakkaan ahdistuksen. Ja kun puhun ahdistuksesta en puhu mistään pienestä epämukavuuden tunteesta tai perhosista vatsanpohjassa. Vakava ahdistus tuntuu siltä, että rintaa puristaa, sydän hakkaa, pyörryttää, hikoiluttaa, palelee ja mahassa vääntää. Tekisi mieli lähteä pois juosten, koska oikeasti ei pysty olemaan. Ja sen jälkeen vaan romahtaa mahaan itkemään. Se on lähellä paniikkikohtausta. Sitä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät sitä ole kokenut. Ahdistukselle ja paniikkikohtaukselle ei voi mitään. Itkettää vieläkin kun ajattelen näitä parin vuoden takaisia tilanteita, jotka hallitsivat elämääni.

Koska käytännössä kaikki arkipäiväiset asiat saivat aikaan vakavia ahdistuksia aloin välttelemään kotoa poistumista. Oli todella kuormittavaa taistella monia kertoja päivässä ahdistuksia vastaan. Ja se, että arkiset asiat kuten kaupassa käynti tai kotoa poistuminen ylipäätänsä oli valtavan taistelun takana. Se vei paljon voimia, jonka vuoksi olin väsynyt ja uupunut. Jokainen päivä oli arjesta selviytymistä ja taistelua.

”Eihän sulla nyt oo mitään hätää.”

Ahdistukset tulevat usein tilanteissa, joissa muiden silmiin ”ei sulla ole mitään hätää”. Muut eivät välttämättä huomaa jos mua ahdistaa. paitsi että saatan pari kertaa hengitellä syvään, valahtaa kalpeaksi, olla levoton; vilkuilla kelloa tai katsella vessan suuntaan tai alan puhumaan jostain ihan randomista asiasta. Tällä yritän keksiä muuta ajateltavaa. Muuten yritän koota itseni epätoivoisesti.

Ahdistus- ja paniikkikohtaukset ovat itselleni olleet todella kova paikka sillä olen ollut aina todella menevä. Olen aina suhaillut julkisilla ees taas sekä matkustellut mm. Etiopiaan. Näissä tilanteissa en ole kokenut samanlaista ahdistuneisuutta. Oireet alkoivat yhtäkkiä. Moni asia josta haaveilin ennen kuten vaikkapa reilaamaan lähtäminen ei enään onnistunut. Pelkkä ajatus siitä sai voimakasta ahdistusta ja itkettää. Sen jälkeen itkettää se, että kehoni yrittää tehdä minulle vankilan.

Ahdistus- ja paniikkikohtaukset vaikeuttivat elämääni suunnattomasti. Jouduin tekemään oman pääni kanssa suunnitelmia ihan kaikesta kauppareissuista alkaen. Kävin ennen jokaista kotoa poistumista läpi itseni kanssa minne menen, kauanko olen poissa, onko lähellä vessaa, jos saan paniikkikohtauksen – pääsenkö helposti kotiin tai onko apua saatavilla ja muut asiat. Joskus ahdistukset tulivat niin pahoiksi etten vain pysty lähtemään jonnekkin vaikka haluaisin. Paniikkikohtaukset taas pistävät koko päivän ja kropan sekaisin; kerran kun sain paniikkikohtauksen Helsingissä en pystynyt menemään kouluun seuraavana päivänä koska maha oli niin sekaisin edellisillan paniikkikohtauksesta. Lopulta äitini sattui oleen Helsingissä ja ajoi mut mun autolla kotiin, koska en itse yksinkertaisesti vain pystynyt.

Koin olevani koko ajan väsynyt. Jos en viikkoon laittanut herätyskelloa soittamaan aamulla nukun noin 10 tuntia yössä. Alle 8 tunnin yöunet ei tulleet kysymykseenkään. Nukuin huonosti, heräilin pitkin yötä. Näin painajaisia tai sitten unia liittyen työhöni, ahdistukseen tai muuta sellaista ja tuntui, että aivot vain pyörittivät ajatuksia eivätkä levänneet ollenkaan. Päivisin olin todella väsynyt enkä jaksanut tehdä mitään. Hommia jäi rästiin ja tekemättömät työt kasaantuivat. Enkä saanut mistään otetta niiden purkamiseen.

 

Nykytilanne

Kaksi vuotta taistelin ahdistuksen kanssa yksin ja voin sanoa, että olen kokeillut kaikkea mitä vain omin avuin pystyn. Päivärytmiä, säännöllistä ruokailua, urheilua, erilaisia hengitysharjoituksia, meditaatiota, rukoilua, musiikkia…. lista on loputon. Terveellisten elämäntapojen pitäisi vähentää ahdistusta, mutta kesällä yhden viikon ajan urheilin joka aamu noin 15-30 minuuttia. Koko homma eskaloitu siihen, että sain paniikkikohtauksen. Sitten taas palattiin lähtöruutuun. Tilanne oli niin paha, että en pystynyt selviytymään arjesta ja jos sain edes jotain syötyä oli sekin jo puoli voittoa.

Väsyneenä ahdistukset tulevat arjessa suurempina. Tällä hetkellä käyn Kelan tukemassa psykoterapiassa ja kohta ensimmäinen vuosi on takana. Haen jatkoa seuraavalle vuodelle. Tuntuu, että vasta on päästy vauhtiin. Lääkitykseksi olen saanut vuosi sitten verenpainelääke Propanolin, jonka pitäisi lievittää fyysisiä oireita. Sain myös reseptin vuosi sitten masennuslääkkeeseen, mutta sain itse valita aloitanko sen vai en. En ole tällä hetkellä aloittanut sitä.

Tällä hetkellä ahdistus- ja paniikikohtaukset eivät ole enää joka päiväisiä. Pystyn jopa käymään kaupassa tai ulkona viihteellä – ja nauttimaan siitä. Hetkittäin tuntuu jo ihan normaalilta. Silti työtä on vielä tehtävä ja vielä esimerkiksi yksin Helsinkiin meneminen on aikamoisen taistelun takana. Joudun psyykkaamaan itseäni ja käymään päänsisäistä keskustelua, jotta pääsen sinne.

Yhteenvetona voisin sanoa, että täysin ”parantunut” en ehkä ole enkä tulekkaan, mutta nyt on jo helpompi hengittää ja pystyn jopa nauttimaan arjesta.

 

Onko siellä ruudun toisella puolelle muita ahdistus- ja paniikkikohtauksista kärsiviä?

Iso hali teille ja muistakaa, ettette ole yksin ♥

 


LUE MYÖS:

Tehokas ja halpa kotitekoinen pyykinpesuaine

DIY Hiusgeeli

Palashampooseen vaihtaminen – käyttö & kokemuksia

 

SEURAA SOMESSA!

Instagramissa @roosablom

Tykkää myös Facebookissa

4 kommenttia

  1. Taina kirjoitti:

    Hienoa että rohkaistuit jakamaan tarinasi, kiitos siitä! Uskon että moni muukin kamppailee samanlaisten asioiden kanssa. Uskon, että jonain päivänä olet sinut ahdistuksen kanssa – olet jo saanut hienoa edistystä aikaan!

  2. Eeva kirjoitti:

    Hei, tulin sun blogiin yhden Facebook-ryhmän kautta. Luin uudempaa postausta, kun tämä osui silmiin. Täällä kohtalontoveri, oireista ja kohtauksista lähtien, mulla ne ehti kestää noin 5 vuotta ennenkö aloin ottaa askelia avun suuntaan. Toivon, että sulla terapiassa käyminen auttaa ja että löydät ne keinot, jolla elämästä tulee taas rennompaa ja nautittavaa. On ihan hirveää, kun jokainen arkipäivä ja jopa vapaapäiväkin on suorittamista ja jännittämistä. Tähän lyhyeen kommenttiin on vaikea tiivistää kaikki, mitä haluisin sanoa muille samasta kärsiville. Älyttömästi voimia, oot todella vahva kun uskalsit hakea apua ja kun uskalsit kertoa siitä täällä. <3 Työtä on paljon. Mutta usko pois, kyllä se siitä. <3 Kaikkea hyvää!

    • roosa kirjoitti:

      Kiitos paljon ihanasta kommentista<3

      Kaikkea hyvää myös sinulle! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *